Vanhojen kaivelua + negatiivinen minäkuva = tunnustuksia

Sateinen tervehdys harmaasta Espoosta!
Nyt se sade sitten alkoi, eikä loppua näy jos on säätiedotuksia uskominen.

First things first; viime viikko näytti suunnilleen tältä:

Ma: aamulenkki + sali
Ti: aamulenkki + sali
Ke: sali
To: lepo
Pe:lepo
La: sali
Su: aamulenkki + herkkuja herkkuja

Ja sunnuntaiaamuna kun katsoin painon niin -0,5 kg alaspäin. Saavutin siis mun ensimmäisen välitavoitteen ja saan palkita itseäni siitä. Oon nyt yrittänyt keksiä jotakin muita palkitsemistapoja/juhlimistapoja kuin ruoka. Esimerkiksi nyt päätin, että saan ostaa itselleni jotakin mukavaa, vaikka rahatilanne onkin kohta pakkasen puolella. Kerroin sunnuntaina myös J:lle, että painoa on tippunut vaikka eipä sitä ulospäin vielä ainakaan kukaan huomaa. Pikku hiljaa edelleen.

Toivon että seuraavat viikot menisi äkkiä.. Ei oo mitään kivaa näköpiirissä, ainoastaan päivät koulussa puurtamista inhottavien projektien kanssa, illat töiden parissa ja kuntoilua aina kun vaan aikaa löytyy. Ensimmäinen kiva juttu tulee lokakuun puolessa välissä kun lähdetään käymässä J:n kanssa Tallinnassa, ihan vaan päiväristeily, mutta kuitenkin (: Ja seuraava juttu, mitä oikeasti odotan ihan into piukeena on marraskuun ensimmäinen viikonloppu, kun lähdetään viettämään romanttista hotelliviikonloppua (tai puolikasta sellaista) Tampereelle <3

No, sitten se toinen juttu. Löysin (tai pikemminkin aloin selata) mun vanhan päiväkirjan, joka alkaa jostain kohti vuotta 2009 eli viisi vuotta sitten. Selasin mun merkintöjä aina viime vuoteen saakka ja hämmästyin taas kerran. Koko sen ajan kun oon kirjoittanut merkintöjä siihen pieneen violettiin kirjaan oon yrittänyt pudottaa painoa tai ainakin ollut murheissani siitä, miksi oon niin saamaton etten pudota painoa.

Paino on mulle jokin kompleksi. On aina ollut. Muistan jo ylä-asteelta kaikki ne sanat mitä oon kuullut (vahingossa tai tahallisesti) liittyen tai edes viitaten mun painoon. Jossain vaiheessa kirjoitin jopa kaikki huomautukset ("voisit vähän tiputtaa painoa" "läski" yms.) lapulle ja laminoin sen. Seriously. Sitten tuijotin sitä laminoitua, punakynäistä tekstiä täynnä olevaa lappua itse inhon vallassa. Usein ja toistuvasti. Tein iltaisin suunnitelmia kuinka monta kertaa viikossa alan liikkua, kuinka paljon (=vähän) aion syödä ja mitä kiellän itseltäni kokonaan. Sitten tuli aina seuraava aamu. Hetken saatoin mennä sillä linjalla että vihkossa lukee ainoastaan "aamupala: vettä ja puuroa xx kcal, päivällä: omena xx kcal, illalla pullaa :((( vitun läski". Totta puhuakseni jonkinlainen itsensä ja peilikuvansa inhoaminen alkoi jo silloin. En oo varma, mutta luulen että se laminoitu lappu on jossakin edelleen.

Kyllä mä välillä tietty onnistuinkin pudottamaan painoa. Kävin lenkillä koirien kanssa, söin koulussa
pelkkää näkkäriä ja väitin ettei ole nälkä. Kotona väitin, että oon syönyt koulussa. Kaikki kuitenkin aina romahti jossain vaiheessa ja söin taas mitä mieli teki, eihän kroppa kestä tuollaista kituuttamista. Sitten tulikin se teini-iän kasvupyrähdys ja kaiken lisäksi muutto uudelle paikkakunnalle. Kasvupyrähdyksen ja sen hetken karkkilakon seurauksena laihduin omasta mielestäni tosi kivan näköiseksi ja uudelle paikkakunnalle muutto vielä boostasi sitä, että halusin ylläpitää sen, mitä oon "saavuttanut" (=saanut tekemättä mitään).

Mun paino on aina jojoillut 60 kg molemmilla puolin ja välillä oon kytännyt vaakaa kuin haukka. Oon saattanut katsoa sitä illalla, todeta että paino on noussut 100 gr aamusta ja päättänyt sen takia jättää syömättä iltapalan sinä päivänä tai aamupalan seuraavana päivänä. Ihan kuin tuollaiset heittelyt oikeasti vaikuttaisivat siihen, mitä oikeasti painaa. Saatoin lukioaikana lenkkeillä päivässä 20 km. Piiskasin itseäni menemään kuuntelemalla kappaletta, jonka sanat koostuvat aikalailla lihavan ihmisen haukkumisesta, kun en olisi jaksanut enää, kuuntelin kappaleen uudelleen. Lenkkeilyn lisäksi saatoin samana päivänä käydä salilla ja jumpata kotona. Jos olin päivän tekemättä mitään tai söin vähänkin jotakin minkä koin "vääräksi", tunsin paisuvani suunnattomasti. Tänä aikana kehitin itselleni uuden ongelman, josta en ainakaan vielä pysty puhumaan, koska se ongelma on edelleen olemassa ja osa minua, toisin kuin nämä edellä mainitut asiat, jotka kuuluvat selkeästi menneisyyteen ja joita pystyn käsittelemään.

Olen siis aina mennyt negatiivisen kautta. Haukkunut itseäni. Ottanut muiden huomautukset syvälle itseeni. Viime vuoden marraskuu satuttaa edelleen, vaikka tiedä että syy on ihan päätön; tulkitsin silloin J:n sanat minulle niin, että olen liian isokokoinen. Itkin monta päivää. Muistan myös kaikki äitini, varmasti tahattomaksi tarkoitetut huomautukset nousseesta painostani.

Nyt olen taas yrittänyt opetella syömään oikein. Opetella syömään oikeaa ruokaa, tarpeeksi paljon mutta ei liikaa. Olen koittanut mennä ilon kautta ja olla katselematta jokaista muhkuraa, joka vartalostani löytyy. En koe oikeasti rakastavani itseäni, jos kehonkuvani on näin negatiivinen. Teen päivittäin työtä itseni kanssa ja tiedän, että jossain vaiheessa se palkitsee. On vain häkellyttävää huomata, kuinka paino -ja ulkonäkökeskeinen koko nuoruuteni on ollut. Ihan huomaamattani..Tähänkö nyky-yhteiskunta ja ulkonäköpaineet ajavat nykyihmiset? Häiriintyneisiin syömiskäyttäytymisiin? Kieroutuneisiin omakuviin?

-Tanja