Grosstatzes Ruusunen ~ Miisu

Me oltiin J:n kanssa puhuttu jo jonkin aikaa koiran hankkimisesta viime vuonna ja varmaan teoreettisena vaihtoehtona jo aikaisemmin. Mä oon itse tottunut kotona siihen, että meillä on aina ollut koiria. Päänvaivaa meille aiheutti sopivan rodun valinta. Piti ottaa huomioon, ettei meidän kerrostalokaksioon mahtuisi mitään älyttömän suurta koiraa, ja J taas halusi koiran olevan isompi kuin kissa ja näyttävän koiralta (kun mulle taas olisi käynyt miniversioitkin). Joten, alettiin tutustumaan keskikokoisiin rotuihin ja yhtenä päivänä ehdotin J:lle Staffordshirenbullterrieriä. Koiraa, joka näyttää julman lihaksikkaalta taistelukoirahistoriansa takia, mutta on mitä sydämellisin perhekoira. Rotu oli minulle itselleni tuttu jo entuudestaan ja miellytti myös J:tä.

Tämän jälkeen asia jäi taas hautumaan, kunnes syksyllä otimme sen uudestaan esille ja aloimme selata kasvattajien pentusivuja. Kävi ilmi, ettei pentua ollutkaan aivan helppo saada, sillä rotu ei ole Suomessa vielä kovinkaan yleinen (vrt. chihuahua tms.). Yhtenä päivänä vastaan kuitenkin tuli ilmoitus kolmesta vapaasti narttupennusta. Laitoin kasvattajalle viestiä, pyysin kuvia ja sovin päivämäärän, jolloin voisimme käydä katsomassa pentua.

Kun lopulta kävimme katsomassa pentua olin aivan myyty..<3 Pieni, ruttuinen kasa rakkautta sisarustensa keskellä <3

Miisu syö siskon korvaa

Se oli sitten siinä. Olin myyty. Koukussa. Halusin pennun itselleni. Pennun näkemisen jälkeen odotimme vielä 4 viikkoa, että saimme sen itsellemme. Kun kaarsimme kasvattajan pihaan hakemaan pentua, oli sateinen marraskuinen aamupäivä, isänpäivä.

Siitä lähtien kaikki kotona oli kuin uutta. Vietin J:n kanssa vuorotellen pennun, Miisun, kanssa ensimmäiset kaksi viikkoa kotoa, jonka jälkeen totuteltiin yksin olemiseen.

Miisu onnistui sulattamaan meidän molempien sydämet. Haluttiin koko ajan vain olla ja touhuta Miisun kanssa, niin kuin tietty kuuluukin. Miisu oli pentuna joko todella kiltti sylivauva tai sitten terävähampainen riiviö. Onneksi yleensä vain ensimmäistä. Mitään sen suurempia tuhoja Miisu ei missään vaiheessa tehnyt. Yhdessä tuolissa on muistona vauvahampaiden jäljet ja yhdet kengät päätyivät roskakoriin.

Kun Miisu oli noin 4-5 kuukauden ikäinen, niin siitä alkoi lähteä karvoja. Eikä mitenkään normaalisti niin kuin karvanlähdön aikana, vaan läikittäin. Käytettiin sitä eläinlääkärillä ja saatiin diagnoosiksi sikaripunkki ja siihen liuosmaista lääkettä. Joka ei auttanut sitten yhtään.  Vietiin Miisua sitten uudestaan lääkäriin kun läikät vaan lisääntyivät ja saatiin sama diagnoosi, mutta eri lääkkeet. Hirvittävän kalliit sellaiset, mutta ne onneksi auttoi.

Läikkiä siellä, läikkiä täällä..

Se sikaripunkki siis asuu yleensäkin koirien turkissa, eikä tartu muihin eläimiin tai ihmisiin, mutta jos ne lisääntyy liikaa niin sitten käy noin kuin Miisulle. Ja se oli siis ihan perinnöllinen juttu, eikä sitä tiedetty etukäteen.Ainoa, mikä mua pelottaa, on se, että se uusiutuu.. :(

Noh, kun päästiin tästä vaivasta eroon niin naapurin koira hyökkäsi Miisun päälle iltalenkillä.. Oli ihan sysipimeää, ja se naapurin koira oli irti tuossa lähimetsässä. Se omistaja ei saanut sitä kutsumalla luokseen, eikä me taas nähty kun se juoksi suoraan Miisuun kiinni. Onneksi selvittiin lähinnä säikähdyksellä, muutamalla hampaan jäljellä ja antibioottikuurilla. En kyllä koskaan tuu unohtaan sitä kauhua mitä tunsin kun kuulin Miisun hätähuudot enkä nähnyt mitään. Hyih..

Nyt kaikki on kuitenkin mennyt hyvin ja Miisusta on kasvanut ihana, nuori, terve koira <3 En osaisi kuvitellakaan enää elämää ilman sitä. Se on ihmisrakas (väliksi vähän liiankin), tulee toimeen muiden koirien kanssa, röhisee aamulla vieressä, odottaa töistä kotiin, rakastaa ehdoitta. Niin kuin mekin rakastetaan sitä <3 Ja se on myös hurmannut kaikki "isovanhemmat", on ihanaa tietää, että aina tarpeen tullen sillä on paikka, minne mennä (:

Miisu on sellainen nautiskelija, joten se sopii tähän porukkaan ihan mainiosti <3 Ihana rotu, ihana luonne, ja kaukana taistelukoirasta.

Palaillaan
x