Ehkä lämpö viipyykin vielä hetken

Aurinko on taas täällä ja sen myötä myös mieliala on korkeammalla kuin viikko sitten. Viime viikolla kävin kolmesti salilla ja kerran treenasin kotona, aamulenkkejä taisin tehdä 3-4 (en oikein muista kun en kirjannut niitä mihinkään ylös). Syömiset meni mallikkaasti aina viikonloppuun saakka, jolloin iski jälleen kerran kisaväsymys tai jotakin sinne päin.

Viikolla ei sinänsä tapahtunut mitään ihmeempiä. Kolmena päivänä koulua ja neljänä töitä, aika perus viikko-ohjelma tällä hetkellä. Lisäksi mulla alkoi yksi verkkokurssi tänään, joten se sitten vielä tuohon päälle. Mulla on nyt tänä keskiviikkona työhaastattelu Handelsbankeniin, liittyen työssäoppimiseen. Toivoisin niin että saisin suoritettua mun to- jakson tammikuusta alkaen, puuttuu ainoastaan paikka! Ja sekös tässä stressaa. Enkä oo ollut työhaastattelussa aikoihin. Mulla ei oo mitään käsitystä mitä ne voi multa kysyä. Oon kyllä lukenut taloushallintoa ja rahoitusta, mutta osaanko oikeasti jos ne päättää kysyä jotain siihen liittyen. Ja sitten ne "kerro hyviä puoliasi, miksi olisit hyvä, miksi meidän pitäisi palkata sinut...." -kysymykset, suomalaiseen tapaan en osaa kehua itseäni yhtään! Eikä varmaan hirveästi vakuuta jos sanon "en mä oikein tiedä.. En mä varmaan olisikaan.." :D Kaikista eniten siinä haastattelussa mua kuitenkin pelottaa, jos ne päättää kysyä jotakin ruotsiksi. Se olisi totaalinen jäätyminen!! Tää on meinaan ihan mahdollista, koska se konttori on sellaisella alueella että siellä puhutaan paljon ruotsia..

No, mutta tsemppiä mulle siihen!!

Viikonloppuna olin perjantai-illan ja lauantaiaamun töissä. Asiakkaina oli tällä kertaa lähinnä lapsia (=koulukuvat tulossa) mutta sekin on ihan kivaa vaihtelua (: Perjantain vuoron takia multa jäi Vain elämää -jakso näkemättä ja sitten lauantaiaamuna kun menin töihin, laitoin Radio Suomipopin päälle ja aloin työskentelemään niin eiköhän ne h*tto vie soita niitä vain elämää jakson biisejä, joita en siis ollut vielä kuullut!!! Ärrin murrin purrin suuttumus ja kanavan vaihtaminen heti kun vaan pystyin. Mun mielestä tuollainen pitäisi kieltää :D Sunnuntaina sitten katsoin jakson uusintana, muttei se enää ollut niin kivaa.

Launtaina J lähti kalaan isänsä ja kaverinsa I:n kanssa ja ne otti myös Mimpulan mukaan. Se viihtyy veneessä ihan hyvin, ja tykkää varsinkin sitten kun saa juosta vapaana saaressa. Kaloja se taisi nyt nähdä ensi kertaa muttei kuulemma ollut oikein reagoinut niihin mitenkään.

Kun pääsin itse töistä lauantaina niin tulin siis autioon kotiin ja jäin odottelemaan mun ja J:n kaveripariskuntaa, joka sitten iltapäivästä saapuikin mua ilahduttamaan. J ja I tuli sitten joskus 20-21 aikoihin vielä meidän seuraan. Ilta meni mukavasti, tehtiin ihan ylihyvää italialaista pizzaa, joka tosiaankin erosi siitä mitä yleensä ite teen ja vaan hengailtiin. Juotiin muutamat lasilliset skumppaa, syötiin hyvin ja kuunneltiin ysärihittejä ja biisejä mitkä liitettiin meidän nuoruuteen. Kummallista kyllä meillä naisilla oli vähän eri mielipiteet esimerkiksi @junkmailin hyvyydestä kuin miehillä :D

Sunnuntaina sitten meillä oli J:n kanssa pitkästä aikaa ihan vaan aikaa olla. Tehtiin ihanaa pulled chicken kastiketta (jota J btw teki mulle myös silloin kun se kosi <3), käytiin ostoksilla ja vaan löllöiltiin. Quality time with family <3

Mutta joo, tuli siis herkuteltua sekä lauantaina että sunnuntaina. En jotenkin pystynyt lopettamaan vain lauantaihin, yhdistän sunnuntain sohvalla makoilut ja kuivahedelmät liian helposti toisiinsa. Noh..ehkä ensi viikolla onnistuu paremmin :P

Vielä vähän kuvia, lähinnä viikonlopulta (: Täytyy tuosta viimeisestä kuvasta mainita vielä sen verran, että oon nyt yrittänyt testailla näitä terveellisempiä leivonnaisia. Viime viikolla tein mutakakkua, joka oli taivaallista ja tällä viikolla testasin proteiiniomenapiirakkaa ja oh my god! Se maistui ihan oikealta omenapiirakalta, olisin voinut syödä sen kokonaan yhdeltä istumalta! Omenapiirakka on tehty Kaisan ohjeella blogista The Good Morning, kannattaa testata, aivan sairaan hyvää. Nom nom nom.

Noiden leivonnaisten ongelma mulle tällä hetkellä on se, että kun oon nyt yrittänyt syödä tuon SD:n rungon mukaisesti + herkkupäivä niin en voi lisätä viikoilla mitään ylimääräistä! Eli mulla on nyt jääkaapissa puolikas omenapiirakka jolle en tiedä mitä teen.. Ajattelin että kokeilisin muutaman viikon päästä syödä paleo ruokavalion mukaisesti. En vaan tiedä mitä teen ilman maitorahkaa, koska syön sitä 2-3 prk päivässä. Haluaisin meinaan kokeilla miltä toi ruokavalio tuntuu kun kaikki hypettää sitä tällä hetkellä. Lisäksi haluaisin syödä vapaammin. Siis esimerkiksi just niin, että voisin syödä palan omppupiirakkaa välipalaksi jos siltä tuntuisi. Mutta viimeksi se johti tähän tilanteeseen (=plus sata miljoonaa kiloa) niin en tiedä onnistuisinko nytkään syömään ilman ohjeita. Voihan vaikea elämä!

Laivakoira Miisu ja pelastusliivit <3

Syntisen hyviä irttareita joita kyllä tulikin syötyä..

Ylihyvää pizzaa! <3

Family <3

Myöskin ylihyvää proteiiniomppupiirakkaa made by me!

P.S Ihan meinasin unohtaa, katsoin painon sunnuntai-aamuna eli sen jälkeen kun olin syönyt mitä sattuu ja juonut skumppaa niin paino -0,2 kg viime viikosta.

Palaillaan
x

Vanhojen kaivelua + negatiivinen minäkuva = tunnustuksia

Sateinen tervehdys harmaasta Espoosta!
Nyt se sade sitten alkoi, eikä loppua näy jos on säätiedotuksia uskominen.

First things first; viime viikko näytti suunnilleen tältä:

Ma: aamulenkki + sali
Ti: aamulenkki + sali
Ke: sali
To: lepo
Pe:lepo
La: sali
Su: aamulenkki + herkkuja herkkuja

Ja sunnuntaiaamuna kun katsoin painon niin -0,5 kg alaspäin. Saavutin siis mun ensimmäisen välitavoitteen ja saan palkita itseäni siitä. Oon nyt yrittänyt keksiä jotakin muita palkitsemistapoja/juhlimistapoja kuin ruoka. Esimerkiksi nyt päätin, että saan ostaa itselleni jotakin mukavaa, vaikka rahatilanne onkin kohta pakkasen puolella. Kerroin sunnuntaina myös J:lle, että painoa on tippunut vaikka eipä sitä ulospäin vielä ainakaan kukaan huomaa. Pikku hiljaa edelleen.

Toivon että seuraavat viikot menisi äkkiä.. Ei oo mitään kivaa näköpiirissä, ainoastaan päivät koulussa puurtamista inhottavien projektien kanssa, illat töiden parissa ja kuntoilua aina kun vaan aikaa löytyy. Ensimmäinen kiva juttu tulee lokakuun puolessa välissä kun lähdetään käymässä J:n kanssa Tallinnassa, ihan vaan päiväristeily, mutta kuitenkin (: Ja seuraava juttu, mitä oikeasti odotan ihan into piukeena on marraskuun ensimmäinen viikonloppu, kun lähdetään viettämään romanttista hotelliviikonloppua (tai puolikasta sellaista) Tampereelle <3

No, sitten se toinen juttu. Löysin (tai pikemminkin aloin selata) mun vanhan päiväkirjan, joka alkaa jostain kohti vuotta 2009 eli viisi vuotta sitten. Selasin mun merkintöjä aina viime vuoteen saakka ja hämmästyin taas kerran. Koko sen ajan kun oon kirjoittanut merkintöjä siihen pieneen violettiin kirjaan oon yrittänyt pudottaa painoa tai ainakin ollut murheissani siitä, miksi oon niin saamaton etten pudota painoa.

Paino on mulle jokin kompleksi. On aina ollut. Muistan jo ylä-asteelta kaikki ne sanat mitä oon kuullut (vahingossa tai tahallisesti) liittyen tai edes viitaten mun painoon. Jossain vaiheessa kirjoitin jopa kaikki huomautukset ("voisit vähän tiputtaa painoa" "läski" yms.) lapulle ja laminoin sen. Seriously. Sitten tuijotin sitä laminoitua, punakynäistä tekstiä täynnä olevaa lappua itse inhon vallassa. Usein ja toistuvasti. Tein iltaisin suunnitelmia kuinka monta kertaa viikossa alan liikkua, kuinka paljon (=vähän) aion syödä ja mitä kiellän itseltäni kokonaan. Sitten tuli aina seuraava aamu. Hetken saatoin mennä sillä linjalla että vihkossa lukee ainoastaan "aamupala: vettä ja puuroa xx kcal, päivällä: omena xx kcal, illalla pullaa :((( vitun läski". Totta puhuakseni jonkinlainen itsensä ja peilikuvansa inhoaminen alkoi jo silloin. En oo varma, mutta luulen että se laminoitu lappu on jossakin edelleen.

Kyllä mä välillä tietty onnistuinkin pudottamaan painoa. Kävin lenkillä koirien kanssa, söin koulussa
pelkkää näkkäriä ja väitin ettei ole nälkä. Kotona väitin, että oon syönyt koulussa. Kaikki kuitenkin aina romahti jossain vaiheessa ja söin taas mitä mieli teki, eihän kroppa kestä tuollaista kituuttamista. Sitten tulikin se teini-iän kasvupyrähdys ja kaiken lisäksi muutto uudelle paikkakunnalle. Kasvupyrähdyksen ja sen hetken karkkilakon seurauksena laihduin omasta mielestäni tosi kivan näköiseksi ja uudelle paikkakunnalle muutto vielä boostasi sitä, että halusin ylläpitää sen, mitä oon "saavuttanut" (=saanut tekemättä mitään).

Mun paino on aina jojoillut 60 kg molemmilla puolin ja välillä oon kytännyt vaakaa kuin haukka. Oon saattanut katsoa sitä illalla, todeta että paino on noussut 100 gr aamusta ja päättänyt sen takia jättää syömättä iltapalan sinä päivänä tai aamupalan seuraavana päivänä. Ihan kuin tuollaiset heittelyt oikeasti vaikuttaisivat siihen, mitä oikeasti painaa. Saatoin lukioaikana lenkkeillä päivässä 20 km. Piiskasin itseäni menemään kuuntelemalla kappaletta, jonka sanat koostuvat aikalailla lihavan ihmisen haukkumisesta, kun en olisi jaksanut enää, kuuntelin kappaleen uudelleen. Lenkkeilyn lisäksi saatoin samana päivänä käydä salilla ja jumpata kotona. Jos olin päivän tekemättä mitään tai söin vähänkin jotakin minkä koin "vääräksi", tunsin paisuvani suunnattomasti. Tänä aikana kehitin itselleni uuden ongelman, josta en ainakaan vielä pysty puhumaan, koska se ongelma on edelleen olemassa ja osa minua, toisin kuin nämä edellä mainitut asiat, jotka kuuluvat selkeästi menneisyyteen ja joita pystyn käsittelemään.

Olen siis aina mennyt negatiivisen kautta. Haukkunut itseäni. Ottanut muiden huomautukset syvälle itseeni. Viime vuoden marraskuu satuttaa edelleen, vaikka tiedä että syy on ihan päätön; tulkitsin silloin J:n sanat minulle niin, että olen liian isokokoinen. Itkin monta päivää. Muistan myös kaikki äitini, varmasti tahattomaksi tarkoitetut huomautukset nousseesta painostani.

Nyt olen taas yrittänyt opetella syömään oikein. Opetella syömään oikeaa ruokaa, tarpeeksi paljon mutta ei liikaa. Olen koittanut mennä ilon kautta ja olla katselematta jokaista muhkuraa, joka vartalostani löytyy. En koe oikeasti rakastavani itseäni, jos kehonkuvani on näin negatiivinen. Teen päivittäin työtä itseni kanssa ja tiedän, että jossain vaiheessa se palkitsee. On vain häkellyttävää huomata, kuinka paino -ja ulkonäkökeskeinen koko nuoruuteni on ollut. Ihan huomaamattani..Tähänkö nyky-yhteiskunta ja ulkonäköpaineet ajavat nykyihmiset? Häiriintyneisiin syömiskäyttäytymisiin? Kieroutuneisiin omakuviin?

-Tanja

Simple life?

Heipsansaa ja aurinkoista syysaamua!

Ihanaa kuinka "aamulenkillä"  vielä tarkesi ihan t-paidassa, auringossa on varmasti 20 astetta lämmintä <3 Tällaiset syyskelit voisi jatkua vielä pitkään, lämpimiä päiviä, ihania värejä, mutta kuitenkin iltaisin niin hämyisää, että voi polttaa kynttilöitä ja tunnelmoida. <3

Olin eilen (siis sununtaina) vähän malttamaton ja otin painon / mitat jo silloin enkä odottanut tähän aamuun. Olin meinaan  koko viikonlopun Miisun kanssa kaksisteen kotona, niin eilinen oli oikeastaan vaan J:n kotiin odottelua. Anyhow, paino oli tällä kertaa -0,9 kg laskusuuntainen! Jippii!
Oon iloinen siitä, että paino laskee, mutta samalla kauhuissani siitä kuinka iso olen. Mutta kuten sanottua, ei se ole viikossa tullut eikä se todellakaan viikossa lähde. Täytyy vaan iloita siitä, että suunta on oikea ja yrittää löytää tasapaino ajatusten kanssa. Mielihän se tässä meinaan mun pahin vihollinen on!

Viime viikolla kävin kolmesti salilla, vaikka täytyykin myöntää että ne treenit oli sellaisia puolen tunnin sessioita. Tuntuu edelleen vähän tahmealta ja opettelemiselta, mikä tietenkin on aika luonnollista. Lisäksi tein yhden sovelletun treenin kotona ja kolme kunnollista aamulenkkiä. Tai niin kunnollista kuin ne haistelemaaan ja moikkailemaan pysähtyvän koiran kanssa voi olla :D

Ruoissa oon ollut aika jämpti. Ruokavälit on aina välillä päässyt joko venähtämään tai jääneet liian lyhyiksi, mutta oon syönyt (melkein) vaan kunnollista ruokaa. Lisäksi oon välillä sortunut "naposteluun" eli ottanut ylimääräisiä paloja proteiinipatukoista tms. LISÄKSI sorruin TAAS perjantaina syömään HERKKUJA! Okei joo sovittiin et voi olla yksi herkkupäivä, mutta silti tuli hirveä morkkis. Kävin perjantaina ennen salille menoa (eikä ois huvittanu sit yhtään mennä!) hakemaan Punnitse&Säästä liikkeestä (mikä on mulle sellainenkin synninpesä) noin 500 g kuivahedelmiä, lakritseja ja suklaapäällysteisiä irtoherkkuja ja söin ne kaikki illan aikana :<

Mulla on joku päänsisälle jumittunut ajatus siitä, että "viikonloppuna saa herkutella" eli kun perjantai saapuu mun aivot suorastaan huutaa jotakin makeaa. Mutta täähän on vaan itseään huijaamista, c'moon viikonloppu kestää 3/7 päivää viikosta eli ei todellakaan voi herkutella viikonloppuna. En tiedä millä kitkisin tuon ajatuksen pois. Tiedän, että se on opittu tapa ja siitä pitäisi opetella pois, mutta miten? Ja sitten vielä kun haluan tai luulen haluavani makeaa, niin alan kiukutella jos en saa sitä. Ihan kuin lapset, heh :D Ja hauskintahan tässä nyt on tosiaan se, että sit kun oon syönyt sen hyvän, niin luultavasti mulla on paha mieli. Life isn't that simple, right?

Noo, joka tapauksessa muuten viikonloppukin oli ihan ok. Lähinnä tein kouluhommia, töitä ja siivoilin. Launtai varsinkin oli hyvä päivä, ensin töissä ihania asiakkaita ja sitten vielä ystävä tuli kylään. Tajusin taas, miten onnellinen mä oikeastaan olenkaan, kuinka paljon mä pidän työstäni ja kuinka tärkeitä ystävät on. Kun vaan saisi pidettyä mielessä, että mä olen terve, mulla on läheisiä ihmisiä, jotka välittää musta; kaikki on hyvin.

Muistetaan kaikki olla kiitollisia <3

-Tanja

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen viikko meni suhteellisen kivuttomasti! En nyt voi treenien osalta sanoa niin, mutta syömisten. Treenasin maanantaina ja tiistaina, samoina päivinä tein myös kunnon aamulenkit. Eli ei kauhean vahva suoritus, mutta alku kuitenkin. Syömisten suhteen arkipäivät meni hyvin, sitten viikonlopuksi lähdettiin Tampereelle mun veljen luokse. Lauantai menikin sitten loppupäivästä (light)siiderin juomiseen ja punnitse&säästä herkkujen syöntiin. Sovittiin siis J:n kanssa, että pidetään viikossa _yksi_ herkkupäivä, jos siltä tuntuu. Noooh.. sunnuntainakin sitten syötiin pähkinöitä BB:n varjolla. Mutta tällä hetkellä en ainakaan tunne huonoa omaa tuntoa siitä.

Oon nyt huomannut, ettei se kieltäytyminen taas olekaan niin vaikeaa, kun vaan syö muuten tarpeeksi. En siis joka päivä tarvikkaan sitä karkkipussia. Muutenkin luulen, että oon vaan tottunut napostelemaan. Toisinaan huomasin, että söin niitä hemmetin karkkikatu irttareita, vaikkei mun oikeasti tehnyt edes mieli. Noh, en silti voi sanoa ettenkö välillä haluaisi syödä niitä, haluaisin, myönnetään!

Otin tuossa myös mittanauha kaverini taas esille ja järkytin itseäni ihan kunnolla. Voiko nuo mitan luvut pitää paikkansa. Mutta ei se valehtele. Karu totuus iski taas päin. Mutta en lannistu. Ja ensimmäisen viikon saldo -1,5 kg :o Varmasti aika paljon nesteitä, mutta jippii! (:

Sovin myös itselleni välitavoitteita joilloin saan palkita itseäni, muulla kuin ruoalla. Eli uusilla tavaroilla, hoidoilla, hemmottelulla jne (: Kirjasin myös, miksi haluan tehdä tätä, miksi en halua jatkaa kuten aikaisemmin ja mitä haluan saavuttaa.

Näillä mennään, palaillaan!

Grosstatzes Ruusunen ~ Miisu

Me oltiin J:n kanssa puhuttu jo jonkin aikaa koiran hankkimisesta viime vuonna ja varmaan teoreettisena vaihtoehtona jo aikaisemmin. Mä oon itse tottunut kotona siihen, että meillä on aina ollut koiria. Päänvaivaa meille aiheutti sopivan rodun valinta. Piti ottaa huomioon, ettei meidän kerrostalokaksioon mahtuisi mitään älyttömän suurta koiraa, ja J taas halusi koiran olevan isompi kuin kissa ja näyttävän koiralta (kun mulle taas olisi käynyt miniversioitkin). Joten, alettiin tutustumaan keskikokoisiin rotuihin ja yhtenä päivänä ehdotin J:lle Staffordshirenbullterrieriä. Koiraa, joka näyttää julman lihaksikkaalta taistelukoirahistoriansa takia, mutta on mitä sydämellisin perhekoira. Rotu oli minulle itselleni tuttu jo entuudestaan ja miellytti myös J:tä.

Tämän jälkeen asia jäi taas hautumaan, kunnes syksyllä otimme sen uudestaan esille ja aloimme selata kasvattajien pentusivuja. Kävi ilmi, ettei pentua ollutkaan aivan helppo saada, sillä rotu ei ole Suomessa vielä kovinkaan yleinen (vrt. chihuahua tms.). Yhtenä päivänä vastaan kuitenkin tuli ilmoitus kolmesta vapaasti narttupennusta. Laitoin kasvattajalle viestiä, pyysin kuvia ja sovin päivämäärän, jolloin voisimme käydä katsomassa pentua.

Kun lopulta kävimme katsomassa pentua olin aivan myyty..<3 Pieni, ruttuinen kasa rakkautta sisarustensa keskellä <3

Miisu syö siskon korvaa

Se oli sitten siinä. Olin myyty. Koukussa. Halusin pennun itselleni. Pennun näkemisen jälkeen odotimme vielä 4 viikkoa, että saimme sen itsellemme. Kun kaarsimme kasvattajan pihaan hakemaan pentua, oli sateinen marraskuinen aamupäivä, isänpäivä.

Siitä lähtien kaikki kotona oli kuin uutta. Vietin J:n kanssa vuorotellen pennun, Miisun, kanssa ensimmäiset kaksi viikkoa kotoa, jonka jälkeen totuteltiin yksin olemiseen.

Miisu onnistui sulattamaan meidän molempien sydämet. Haluttiin koko ajan vain olla ja touhuta Miisun kanssa, niin kuin tietty kuuluukin. Miisu oli pentuna joko todella kiltti sylivauva tai sitten terävähampainen riiviö. Onneksi yleensä vain ensimmäistä. Mitään sen suurempia tuhoja Miisu ei missään vaiheessa tehnyt. Yhdessä tuolissa on muistona vauvahampaiden jäljet ja yhdet kengät päätyivät roskakoriin.

Kun Miisu oli noin 4-5 kuukauden ikäinen, niin siitä alkoi lähteä karvoja. Eikä mitenkään normaalisti niin kuin karvanlähdön aikana, vaan läikittäin. Käytettiin sitä eläinlääkärillä ja saatiin diagnoosiksi sikaripunkki ja siihen liuosmaista lääkettä. Joka ei auttanut sitten yhtään.  Vietiin Miisua sitten uudestaan lääkäriin kun läikät vaan lisääntyivät ja saatiin sama diagnoosi, mutta eri lääkkeet. Hirvittävän kalliit sellaiset, mutta ne onneksi auttoi.

Läikkiä siellä, läikkiä täällä..

Se sikaripunkki siis asuu yleensäkin koirien turkissa, eikä tartu muihin eläimiin tai ihmisiin, mutta jos ne lisääntyy liikaa niin sitten käy noin kuin Miisulle. Ja se oli siis ihan perinnöllinen juttu, eikä sitä tiedetty etukäteen.Ainoa, mikä mua pelottaa, on se, että se uusiutuu.. :(

Noh, kun päästiin tästä vaivasta eroon niin naapurin koira hyökkäsi Miisun päälle iltalenkillä.. Oli ihan sysipimeää, ja se naapurin koira oli irti tuossa lähimetsässä. Se omistaja ei saanut sitä kutsumalla luokseen, eikä me taas nähty kun se juoksi suoraan Miisuun kiinni. Onneksi selvittiin lähinnä säikähdyksellä, muutamalla hampaan jäljellä ja antibioottikuurilla. En kyllä koskaan tuu unohtaan sitä kauhua mitä tunsin kun kuulin Miisun hätähuudot enkä nähnyt mitään. Hyih..

Nyt kaikki on kuitenkin mennyt hyvin ja Miisusta on kasvanut ihana, nuori, terve koira <3 En osaisi kuvitellakaan enää elämää ilman sitä. Se on ihmisrakas (väliksi vähän liiankin), tulee toimeen muiden koirien kanssa, röhisee aamulla vieressä, odottaa töistä kotiin, rakastaa ehdoitta. Niin kuin mekin rakastetaan sitä <3 Ja se on myös hurmannut kaikki "isovanhemmat", on ihanaa tietää, että aina tarpeen tullen sillä on paikka, minne mennä (:

Miisu on sellainen nautiskelija, joten se sopii tähän porukkaan ihan mainiosti <3 Ihana rotu, ihana luonne, ja kaukana taistelukoirasta.

Palaillaan
x

Paluu menneisyyteen ja katsaus toiveikkaaseen tulevaisuuteen

Tän postauksen aloittaminenkin tuntuu vaikealta, mutta pakko se on myöntää. Olen taas onnistunut jojoilussa. Ylöspäin. En voi syyttää muuta kuin kolottavaa karkkihammasta ja pikku hiljaa tapahtunutta painon nousua, mutta ylhäällä se vaa'an lukema taas on.

Johtuu ehkä siitä, että kesä on mennyt kosteissa merkeissä enkä edes muista koska oon viimeksi kunnolla urheillut. Mutta nyt ajattelin taas aloittaa liikkumisen ja syömisten seurailun = muun muassa karkkilakon, joten päätin herättää myös blogin henkiin! Tiedän, että vaikeita aikoja tulee olemaan, mutta ehkä kirjoittaminen saa tsemppaamaan!

Muuten mun vuoteen (hirveetä kun onkin kauan siitä kun kirjoittelin! Lopetin sen varmaan samaan aikaan kuin "laihduttamisen", en vaan löytänyt enää mistä kirjoittaa. Tai en kehdannut myöntää sitä, että vaan möllötin sohvalla.) on mahtunut hirveästi kaikenlaista! Suurimpina muutoksina mainittakoon, että hankittiin ihana pieni hauvavauva, Miisu <3

Nyt siitäkin vaan on jo niin kauan, että Miisu täyttää vajaan 2 vk päästä vuoden! Miisu on siis staffordshirenbullterrieri narttu, ja maailman ihanin tapaus <3 Varmasti postaan Miisusta vielä ihan oman jutun näin synttärifiiliksissä (:

Toinen iso juttu! Mentiin kihloihin J:n kanssa viime joulukuussa! <3 J kosi ihan yllättäen ja olin ihan myyty <3 Niin kuin oon ollut jo monta vuotta..<3 Siitäkin lisää myöhemmin (:

No niin. Siinä siis pikaisimmat kuulumiset, ennen kuin suuntaan salille. Fiilikset on vähän ristiriitaiset, koska en tosiaan ole käynyt siellä piiiiitkään aikaan, tuntuu jotenkin turhauttavalta aloittaa "alusta" ja taas toisaalta hyvältä kohdata uudetvanhat haasteet. Joten ei muuta kuin töppöstä toisen eteen ja

Palaillaan!

x